Museoalueen heinäladon olkikatto päätettiin jälleen kerran uusia perinteisellä olkikatteella. Olkikatto kesti vanhaan aikaan ainakin 30 vuotta, mutta tätä kattoa on uusittu noin kymmenen vuoden välein. Kattoa varten kylvettiin vanhaa maatiaislajikketta, joka kesti pitkänä korrenvahvistajan levityksestä huolimatta. Pellolle mentiin, kun jyvä oli tuleentunut, mutta ei vielä täysin valmista leikkuupuimurilla puitavaksi.
Niittäminen tehtiin viikatteilla. Niitto sujui kokeneiden niittäjien ja terävien viikatteiden ansiosta, mutta sitomien teko kangerteli, niittäessä kun olkien päät jäävät eri tasoihin. Sitomien tyvipäät eivät siksi tulleet tasaisiksi, pidemmät oljet taittuivat ja päiden huonous aiheutti ongelmia niin riihessä kuin lyhteiden teossakin, katon teosta puhumattakaan. Parempi vaihtoehto olisi niittää sirpillä, joka olisi vuorostaan niittäjälle raskaampaa ja hitaampaa, mutta silloin tyvet tulisivat valmiiksi tasaisia.
Kykkään (kuhilaaseen) laitettiin viisitoista sidonta. Kolme sidonta sidottiin päistään yhteen ja laitettiin kykän jalaksi. Kaikki sitomet istutettiin hyvin paikoilleen, sillä jos ne vain asettelee, niin kykkä kaatuu tuulessa. Viimeinen laitettiin keskeltä taitettuna päälle hatuksi. Työn aikana Erkki Raunio hauskuutti talkooväkeä kertomalla vanhoja tarinoita ja vitsejä.
Rukiiden valmistuttua ne vietiin riiheen, jota oli jo alustavasti hieman lämmitetty, jotta ei tarvinnut enää riihtä kuivata. Rukiita kuivattiin matalassa lämmössä 4 – 5 pv. Rukiit puitiin lyömällä tähkäpäitä penkkeihin ja oljet vietiin sitä mukaa peräkärryyn. Jyvät viskattiin luvan puolella. Kammesta veivattava viskuukone hoiti välppäyksen, viskauksen ja pohtimisen. Sitomet purettiin ja puitiin vielä retelin eli puintihäkin päällä ja sidottiin sisallangalla isommiksi lyhteiksi.
Katon teon ensimmäisestä päivästä osa kului ladon suoristamiseen ja rakennustelineiden pystyttämiseen. Katon teossa käytettiin ruokokaton teosta peräisin olevaa tekniikkaa, jossa oljet lyödään päistä vinoittain ylöspäin, jolloin katon pinnasta tulee tasainen ilman porrastuksia. Tekemisen edetessä varmistui, että lyhteet riittivät vain yhteen lappeeseen ja siksi aiemmat katot olivat olleet lyhytikäisiä, kun riihellisellä olkia oli tehty molemmat lappeet.
Teko alettiin tietysti räystäältä, mutta keskeltä lapetta. Riu’ut kiinnitettiin rautalangoilla olkien alapuolelta alariu’un ympäri teon edetessä. Räystäälle laitettiin lyhteitä kaksi kerrosta ja sitten etenemä oli noin 40 cm. Pannat katkottiin kaikista muista lyhteistä paitsi reunimmaisista, jotka tulivat päädyn otsalautaa vasten. Olkia lyötiin päistä laudalla, joka on lovettu urille, niin että oljet liukuivat tasaiseksi kerrokseksi kattoon. Kovat ruo’ot luistavat varmaan paremmin, mutta oljet taittuvat tässä touhussa helposti, joten kannatti painaa olkia päältä toisella kädellä niin, etteivät ne päässeet taittumaan. Räystäät leikattiin puutarhasaksilla tasaiseksi ja sitten lätkittiin laudalla päät samaan tasoon, päittäin lyöden oljet liukuivat hyvin. Räystäälle olisi voinut laittaa laudan, jota vasten ensimmäinen lyhderivi olisi ollut helppo asetella.
Otsalaudan yläsyrjä oli noin 15 cm korkeammalla alusriukuja, joten olkikerros ylettyi noin 15 cm laudan syrjän yläpuolelle. Reunimmaiset lyhteet laitettiin tyvet hieman ulospäin, jotta ne peittäisivät kaikki sideriukujen päät. Viimeisen olkirivin latvojen on mentävä yli harjan ja vastaavasti toisen lappeen olkien latvojen on tultava yli harjan tälle puolelle, jotta harjasta tulee riittävän paksu eikä sinne jää notkoa. Harjalle on mahdollista lopuksi laittaa myös latvoistaan katkaistuja lyhteitä.
Seuraavan kesän 2022 ruiskasvusto kärsi säistä, sillä aikainen ukkoskuuro sotki kasvuston. Korret olivat myrskyn jäljiltä sikin sokin ja korjuusta oli luovuttava. Sitten päädyttiin kokeilemaan kevätruista, joka on pitkäkortista. Kun pääosa rukiista niitettiin sirpillä, kului työhön kaksi kertaa pitempi aika, mutta sitomet olivat parempia ja niistä tehtiin myös riittävän suuria. Korjuuta haittasi viljan lakoontuminen ja läpi pyrkivät rikkaruohot. Onneksi alaa oli varattu riittävästi, joten sitomia tuli lähes yhtä paljon kuin kesällä 2020. Tällä kertaa tyydyimme puimaan viljat vain lyömällä, emmekä tehneet jälkipuintia retelin päällä. Sitomia ei myöskään purettu ja tehty isommiksi lyhteiksi, sillä ne olivat valtaosin sopivan kokoisia, joten aikaa säästyi tässäkin.
Katto tehtiin perinteiseen malliin eli pärekaton tapaan riveittäin. Lape tehtiin aina toisesta reunasta alkaen. Edellisestä kerrasta poiketen riukuja ei sidottu yhteen alhaalla, vaan vasta katolla työn edistyessä. Siten yksi tekijä katolla riitti. Lyhteitä ei myöskään purettu, vaan niihin jätettiin jo pellolla tehdyt ruissiteet paikalleen. Harjalla laitoin muutamia lyhteitä pitkittäin harjan suuntaisesti alle ja niiden päälle varsinaiset kattolyhteet. Näin harjalle ei jäänyt vettä keräävää notkoa. Katon eri lappeet edustavat siten kahta eri rakennustapaa. Talomuseolla voi nyt tutustua sekä perinteisen olkikaton että ruokokaton rakennustekniikkaan.
Lisää kuvia katonteosta löytyy kuvagalleriasta.