Länsi- ja Itä-Suomen kulttuurirajalla
Päijänne on järvenä jakanut historiallisen Suomen kahtia, se on ollut hämäläisten ja karjalaisten välinen raja, pelto- ja kas kikulttuurin, länsi- ja itämurteiden, kyläyhteisöjen ja sukuyhteisöjen, ja ennen luterilaisuutta roomalais- ja kreikkalaiskatolisen uskonnon raja.
Asikkala kuuluu länteen, hämäläiseen peltoviljelijöiden kulttuuriin. Rautakaudella viljelijöiden vetoeläimenä ovat olleet lehmät ja vetohärät, sitten kyntöhevoset ja viimeisten sotien jälkeen traktori; koneellisen maanviljelyn alkuaika on Asikkalan museossa nähtävänä.
Hämäläiset asuivat tiheissä ryhmäkylissä, joita ympäröivät avoimet pellot ja niityt. Kaikki puut oli kylistä kaadettu, tuon ajan ihmiset halusivat ympärilleen avaruutta, ja puuttomissa kylissä hyönteisiäkin oli vähemmän. Talonpoika oli ennen kaikkea kyläläinen, savolainen kaskiviljelijä suvun ja suurperheen jäsen.
Ennen isoajakoa, joka Asikkalassa alkoi 1760-luvulla, ei tunnettu maan yksityistä omistusta. Pellot kuuluivat kylälle, ja ne jaettiin sen mukaan, paljonko perheessä oli jäseniä ja työvoimaa, näin on ollut aasialaisissa agraarikulttuureissa jopa nykypäiviin asti.
Kaski ja pelto rinnakkain
Savolais-karjalainen kaskikulttuuri ei ulottunut Asikkalaan, vaikka Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, kuten Kuhmoisissa ja Jämsässä savolaisuus on ollut vahvasti läsnä, jopa paikalliset murteet ovat savoa. Kuitenkin asikkalalaiset viljelivät paljon kaskia. Otto Fredrik Wetterhofin pitäjänkuvauksen mukaan Päijänteen rannoilla rinteet oli hakattu kaskiksi monien penikulmien matkalla, ja 1830 Carl Christian Böcker kertoo, että Asikkalassa noin neljäsosa rukiista ja ohrasta saatiin kaskia viljelemällä, myöhemmin jopa kolmasosa.
Päijänteen ympäristöpitäjissä kaskiviljely nousi huippuunsa 1800-luvulla, jolloin talot olivat saaneet lunastetuksi maansa ja alkoivat polttaa kaskia omassa metsässään. Asikkalassakin tuli tavaksi, että vanhoille kaskimaille kuljetettiin talvikaudet puita, jotta ne voitin vuodesta toiseen polttaa uudestaan. Monin paikoin kaskia viljeltiin niin innokkaasti, että joissakin taloissa pellot uhkasivat jäädä kokonaan viljelemättä.
Kuusikkokorpeen tehty huuhtakaski oli erittäin tuottoisa, 1500-luvulla käyttöön tullut juureisruis (korpiruis) oli pensastuva ja tuotti helposti yli satakertaisen sadon. Koivikkokasket jollaisia ylläpidettiin uusilla viertopuilla, olivat nekin peltoja tuottoisampia ja turvallisempiakin. Kaskivaaroilla ei viljaa uhannut halla; musta maa, kivet ja kannot varastoivat lämpöä ja pitivät maan kosteana. Eivätkä kasket vaatineet peltoviljelijän raskaita työkaluja, ei suuria investointeja, työvälineeksi riitti kirves ja risukarhi; sekin tehtiin paikan päällä.
Kupurasolki Hillilästä
Tapani Koskinen löysi tämän kupurasoljen vuonna 1952 Halkomäen reunasta Hillilästä. Hän oli silloin 7-vuotias.