Tästähän ei pitänyt puhua yhdistyksen piirissä, mutta kuinkas kävikään! Asia tuli julki tämän sivuston teon loppuvaiheessa, kun yhdistyksen jäsen Leena Lehtinen sattui vilkaisemaan kunnan laitamilla sijaitsevaan lehtien ja kirjojen kierrätyslaatikkoon. Käteen tarttui kiintoisa kirja sekä lehti, jossa yllättäen olikin juttua tutusta henkilöstä: yhdistyksen puheenjohtajasta.
Lehti on ET Terveys 7/22, 10.8.2022. Tekstin kirjoitti Tuija Halmekoski, jolla on yhteyksiä mm. Kalkkisiin ja kuvat otti lahtelainen Tommi Mattila.
Jos haluat nähdä artikkelin sivut suurempana, klikkaile kuvagallerian Lehtijuttu-sivulle.
30.7. 2023 Asikkalan kotiseutumuseolla oli erityisesti lapsille suunnattu tapahtuma, jossa perheen pienimmät saivat tutustua vanhoihin tapoihin ja esineisiin.
Matti vastasi kysymyksiin ja kertoi vanhoista esineistä ja siitä mitä niillä tehtiin. Anjan opastuksella lapset pääsivät tutustumaan vanhan ajan pyykinpesutapoihin ja kokeilemaan niitä omin käsin. Myös vanhoja pelejä ja leikkejä esiteltiin. Puujaloilla kävelyäkin kokeiltiin.
Päivän aikana museolla oli nähtävänä lampaita, joita lapset saivat myös syöttää. Opas Leena vei lapsia lyhyille museokierroksille pariin otteeseen.
Tapahtuma oli kaikille maksuton ja tarjolla oli myös mehua ja keksejä. Alla muutama kuvallinen muisto tilaisuudesta.
Pyykkilauta odottaa pesijöitä – ja kyllähän heitä riittikin!
Perinnepäivän värikkäät puvut. Kansallispukukonsultti Taina Kangas keskellä korin kanssa.
2.7.2023 vietettiin Asikkalan kotiseutumuseolla perinnepäivää. Valmisteluja tehtiin kosteassa säässä: penkit pystytettiin yleisölle ja pelimanneille katos. Sade kuitenkin loppui, kun tapahtuma alkoi klo 12. Aurinko jopa yritti esiin juhlan aikana.
Avajaispuheet piti yhdistyksen puheenjohtaja Ilkka Murto ja juhlapuheen kansallispukukonsultti Taina Kangas Suomen kansallispukukeskuksesta/Suomen käsityön museolta. Hän myös juonsi pukunäytöksen.
Musiikki ja laulu elävöittivät onnistunutta tilaisuutta. Sääkin suosi armollisesti ja vasta, kun viimeinen henkilö poistui museolta, oli sateenvarjo taas tarpeen.
Riiheen ja hevoskiertoon (karttakohde 9) tehtiin uusi pärekatto 2009. Vanha katto olikin 1970-luvun lopulta eli selvisi kolmenkymmenen vuoden ikään. Kattoon päätettiin tällä kertaa ostaa päreet ja tehdä muut työt talkoilla. Päreet tulivat Toivakasta, jossa Karin Päre ja Puu tekee päreitä ja he tekevät myös kattoja. Koska katto oli ollut vielä kohtalaisessa kunnossa, riitti vanhojen päreiden poistaminen pohjatöiksi. Päreet on kiinnitetty pienillä rautanauloilla, joten päreet irtoavat melko helposti, kun ne on kaiken lisäksi laitettu kauniisiin riveihin. Tasakärkinen rautalapio sopii työhön hyvin. Päreet irti ja peräkärryyn, tellinkit pystyyn, päreniput katolle ja katon tekoon. Tässä vaiheessa tarkistetaan ruodelautojen kunto ja huonot vaihdetaan, sillä niiden on kestettävä taas uusien päreiden ikä. Räystäslaudat ja otsalaudat sekä tuulilaudat yleensä vaihdetaan, sillä ne ovat jo säissä pehmenneet.
Päreet pitää laittaa oikein päin, jotta vesi tulee pois katolta eikä työnny päreen sisään ja tietysti päre laitetaan vielä selkäpuoli päälle päin. Ammattimaiset päreen tekijät kastavat pärenippujen yläpään maaliin, jolloin päre on helppo laittaa oikein päin. Räystäälle laitetaan useampi kerros, alle katkaistuja rinnakkain ja päälle pitkiä päreitä limittäin, jotta joka kohtaan kattoa tulee yhtä monta kerrosta päreitä. Päreet laitetaan muualla katossa limittäin ja teossa edetään rakennuksen päädystä toiseen ja taas seuraava kerros takaisin. Terä- eli riialaudalla varmistetaan rivien suoruus ja hammaslaudoilla oikea etenemä. Naulaaminen tehdään pärekattonauloilla läheltä reunaa ja sen verran ylhäältä, ettei naula jää valmiissa katossa näkyviin.
Kun katto on tehty harjalle, joudutaan taas viimeisiä kerroksia katkaisemaan, jotta eri lappeiden päreet mahtuvat, mutta päättyvät lähekkäin. Jos katossa on jiirejä, kannattaa niihin laittaa tuohilevyt alle, sillä pelkistä päreistä ei saa tarpeeksi tiivistä jiirin pohjaa. Päre on liukas, joten teossa pitää jyrkemmällä katolla olla tellinkit. Vanhaan aikaan kattoon kiinnitettiin ”poklossit” isoilla nauloilla ja niiden varaan lankku jalkatueksi. Tuoreessa päreessä naulan reikä menee tukkoon, kun naula poistetaan. Jos päreet ovat pässeet kuivumaan, kannattaa nippuja liottaa vedessä. Kun päreet ovat katolla, laitetaan vielä paikoilleen harjalaudat ja kampalaudat, joita myös tuulilaudoiksi sanotaan. Nyt voitkin tehdä muistitestin, montako erilaista laudan nimeä jutussa mainituista yhdeksästä muistat!
Artikkelin tekstin kirjoitti Ilkka Murto ja kuvat otti Herkko Halme.
Asikkalan kevyet pellot sopivat hyvin pellavan kasvatukseen. Viljelyn määrästä puhuttiin kapan aloina eli kuinka suuri ala kapallisella siemeniä saatiin kylvettyä. Pellavan viljely ja sen jälkeinen kuitujen käsittely vaativat monta työvaihetta ja siten paljon töitä. Viljely vähenikin nopeasti jo sata vuotta sitten pellavaa pehmeämpien puuvillakankaiden tultua markkinoille.
Äestyksen jälkeen pellavapelto tuorottiin eli mättäät ravisteltiin ja poistettiin ja pelto muutenkin siistittin. Pellava kylvettiin tuomien kukkiessa. Vanha ohje oli, että kylvetään niin tiuhaan, että lutikka voi kävellä siemeneltä toiselle. Kylvön jälkeen siemenet mullattiin äestämällä. Pellava kitkettiin kun se oli reilun sormen mittaista. Entiseen aikaan kitkettiin paljain jaloin tai tallukat jalassa ja jopa istualtaan. Pellava ei välittänyt tallauksesta vaan nousi uudestaan pystyyn. Kitkemistä pidettiin tarpeellisena vaikkei niin roskiakaan olisi ollut. Sanottiinkin, että pellava ei kasva, ellei se persettä näe. Pellava kukki kauniin sinisin kukin. Myös muun värisiä kukkia oli, kuitupellavassa myös valkoisia ja koristepellavassa punaisia.
Pellava nyhdettiin juurineen kun alimmat lehdet alkoivat kellastua ja sylkky koveni. Nyhtäjät sitoivat paksun kankaan tai säkin vyötäisilleen, kiskoivat kaksin käsin kourauksen maasta ja löivät juurista mullat pois sitä vasten. Kouraus jaettiin kahteen sormaukseen, jotka koottiin päällekkäin pinoon ja kannettiin rohkimispaikalle aumoihin. Rohkiminen tehtiin
rohkapenkissä kahden vastakkain istuvan henkilön voimin. Irronneet sylkyt puitiin ja niistä jätettiin seuraavan vuoden siemen ja loput syötettiin puitujen sylkkyjen kanssa lehmille hauteena. Usein seuraavan vuoden siemen kuitenkin ostettiin, sillä kuidun viljelyssä ei tullut hyvää siementä.
Rohkitut sormaukset sidottiin suuremmaksi nipuksi, pioksi rukiin oljilla. Piot liotettiin painon alla kylän yhteisessä liossa, mutta joskus liotettiin myös pellolla. Kun kuitu alkoi reilun viikon päästä irrota, nostettin pellavat liosta ja annettiin valua kuivemmaksi. Sitten ne levitettiin heinäpellolle kuivumaan. Hajotoksella ne saivat olla reilun viikon, jonka jälkeen ne koottiin taas lyhteiksi. Sitten pellavat vietiin riiheen kuivumaan, sillä loukutus ja lihtaus onnistuivat parhaiten kuivana.
Vanhaan aikaan loukut olivat häntäloukkuja, mutta jo sata vuotta sitten yleistyivät rullaloukut ja lihtauskoneet. Oli myös ammattimaisia pellavaloukkuja. Loukutuksessa pellavan korren rakenne murtui ja puumaiset kuoriosat eli päistäreet irtosivat. Päistäreet päätyivät eläinten kuivikkeiksi tai lämmöneristeeksi. Lihta oli pienempi kuin loukku, mutta periaatteeltaan samanlainen. Pellavat, joita ei itse käytetty, myytiin loukutettuina ja lihlattuina markkinoilla tai kaupunkireissuilla. Tampereen Pellavatehdas järjesti pellavamarkkinoita syksyisin Kurhilassa Kevarilla, sittemmin Viitailassa Konkosella, kunnes ne loppuivat 1940-luvulla.
Itselle jätetyt pellavat vilottiin. Vitomisessa lihdan rautaisen kansipuun ympärille kierrettiin joku vaate, jolloin rako tuli ahtaammaksi. Lihlatessa ja vitoessa kuiduista irtosivat tappurat. Tappuroita käytettiin aseiden puhdistamiseen ja hirsiseinien tilkitsemiseen. Vitomisen jälkeen seuraava vaihe oli häkilöinti. Häkilä on lauta, jonka päihin on laitettu piikkejä, toiseen päähän tiuhempaan. Kuituja vedettiin piikkien läpi ja tässä vaiheessa kuiduista erosivat rohtimet. Rohtimista saatiin huonompia kuteita ja loimia. Häkilöinnin tuloksena saatiin aivinoita. Kun haluttiin hienoa lankaa, piti aivinat vielä harjata. Tässä työvaiheessa syntyneet lyhyet harjeet päätyivät kuteiksi.
Mikonpäivästä loppui hämäränhyssy ja aloitettiin puhdetyöt. Kynttilänpäivänä piti langat olla kehrättyinä ja päästiin kankaita kutomaan. Laskiaisena tehtiin monia pellavaan liittyviä taikoja. Mentiin jo hyvin aikaiseen liukuamaan mäkeä – etenkin lapset. Ensimmäinen mäessä sai parhaat pellavat. Herätyskelloja kun ei ollut, yritettiin juoda vähän ja syödä paljon suolaista, että olisi yöllä herätty janoon. Myös tuleva rakas saattoi tulla yöllä juottamaan. Mäen laskulla yritettiin saada pitkiä pellavia, kun samalla huudettiin erilaisia pellavan pituuteen ja laatuun liittyviä toivotuksia. Naiset pukeutuivat laskiaisena valkoisiin vaatteisiin, pitivät hiuksia hajallaan, kampasivat hiuksia usein ja lakasivat lattiaa usein, jotta olisi saatu paljon pitkiä ja valkoisia aivinoita.
Laajempi kirjoitus samasta aiheesta löytyy täältä.
Ensimmäistä kertaa loppiaisena 2023 järjestetystä tapahtumastamme tuli suosittu kertaheitolla! Museoalueelle kerääntyi tapahtuma-aikaan 40 henkilöä: hiihtäjiä, yleisöä, kuvaajia ja lehdistöä. Kaikkiaan parikymmentä eri alueiden kansallispukua oli mukana iloisessa menossa. Värikkäät helmat hulmusivat ja laturiemu oli ylimmillään. Ensi vuonna sitten uudestaan! Niin toivottiin.
Pappilan vanha kivinavetta eli asikkalalaisittain ometta toimii nykyisin ajokalumuseona. Ometta on tehty ilmeisesti vuoden 1880 tienoilla, samoihin aikoihin kuin kirkko. Seinäkivet ovat osin säännöllisiä, osin sekalaisia lohkareita. Rakennuksen alkuperäinen katemateriaali oli päre. Kate on myöhemmin vaihdettu kauemmin kestäväksi betonitiilikatoksi. Kun alueelle tehtiin talomuseo, antoi seurakunta myös ometan Asikkalan Kotiseutuyhdistyksen käyttöön. Rakennuksesta tehtiin ajokalumuseo, joten sisärakenteet poistettiin ja lattia valettiin betonista. Sinne tuotiin erilaisia hevosvetoisia vaunuja, kärryjä, rekiä ja rattaita. Asikkalan seurakunta lahjoitti rakennuksen vuonna 2007 Kotiseutuyhdistykselle. Rakennus on noin kaksitoista metriä leveä ja kaksikymmentäyksi metriä pitkä, joten kattopinta-alaakin on noin 340 m2.
Rakennuksen jääminen eläinten pidon loputtua kylmilleen on aiheuttanut ehkä routavaurioita seiniin. Rakennuksen sisään on tullut vettä ja ylärinteen puolelle on kaivettu kaivanto veden johtamiseksi muualle. Pappilan puoleisessa päätyssä kaivanto on tehty liian lähelle kiviseinää, jolloin maapaineen vähetessä seinä on alkanut liikkua. Vastaavalla kohdalla etuseinän alla on suuri maakivi, joten etuseinäkin on alkanut liikkua rakennuksen luonnollisen painumisen sekä ehkä osin routavaurion seurauksena. Tiilikatto oli jo vuosia sitten rapautunut ja sammaloitunut ja jo lahjoitushetkellä vuotava. Tiilikattoa kannattelevat puut ovat osin toukkien syömiä ja läpi vuotanut vesi on aiheuttanut vaurioita rakenteisiin.
Lähes lahjoitushetkestä lähtien on tehty erilaisia suunnitelmia katon ja jopa kattorakenteiden ja välikaton uusimiseksi. Tiilikaton uusimista tiilikatoksi ei rakennuksen liikkumisen takia harkittu, sillä tuon kokoinen tiilikatto painaa noin 10 tonnia enemmän kuin peltikatto. Lisäpainoa tulee vielä märistä sammaleista ja talvella katolla viipyvästä lumesta. Alueellisen vastuumuseon rakennusasiantuntija kävi tarkastamassa tilanteen vuonna 2021 ja hänen mielestään toukan syömät kattorakenteet eivät aiheuta vaaraa muille rakennuksille eikä kokoelmille. Siten päädyttiin pienimuotoisempaan rakennushankkeeseen, jossa pelkästään painava tiilikatto vaihdetaan konesaumattuun peltikattoon. Rakennuskatteen vaihdolle piti hakea Asikkalan kunnalta toimenpidelupa, sillä rakennus sijaitsee valtakunnalliseti arvokkaassa ympäristössä.
Museoviraston avustus tuotti alkupotin katon uusimiselle. Rahoitusanomuksia tehtiin eri tahoille, mutta harva taho haluaa tukea pelkkää rakentamista tai rakennuksen korjaamista. Raju materiaalien hintojen nousu sodan seurauksena ja tuen vähyys uhkasivat estää koko hankkeen. Talven aikana peltien hintojen nousu oli 70 % ja puutavaran hinnat olivat kaksinkertaistuneen. Vasta toukokuiset rahoitusanomukset toivat tulosta: Järvi-Hämeen Osuuspankki ja Asikkalan seurakunta lupasivat molemmat huomattavat avustukset. Pienkeräys innoitti muutamia yksityishenkilöitä lahjoittamaan ja niin katto päätettiin tehdä. Kesällä onneksi materiaalien hinnatkin laskivat.
Yhdistys piti talkoot katon teon kannalta haitallisten puiden ja pensaiden kaatamiseksi navetan vierestä. Samana päivänä sisällä olevat esineet suojattiin hallaharsolla ja kevytpeitteillä. Vanhan tiilikaton purkutalkoita pidettiin neljänä päivänä. Ensimmäisenä purkupäivänä vuokrattiin kurottaja ohjaajineen, sillä traktorilla ja peräkärryllä ei päässyt joka paikassa räystään alle. Tiilit heitettiin käsin suoraan peräkärryyn. Peltikattoliike huolehti muutoin kaikesta muusta, jopa purkamansa materiaalin poisviennistä. Uusi katto on vielä maalattava, mutta arvokkaat hevosajokalut ovat jo nyt arvoisessaan suojassa.
Museoalueen heinäladon olkikatto päätettiin jälleen kerran uusia perinteisellä olkikatteella. Olkikatto kesti vanhaan aikaan ainakin 30 vuotta, mutta tätä kattoa on uusittu noin kymmenen vuoden välein. Kattoa varten kylvettiin vanhaa maatiaislajikketta, joka kesti pitkänä korrenvahvistajan levityksestä huolimatta. Pellolle mentiin, kun jyvä oli tuleentunut, mutta ei vielä täysin valmista leikkuupuimurilla puitavaksi.
Niittäminen tehtiin viikatteilla. Niitto sujui kokeneiden niittäjien ja terävien viikatteiden ansiosta, mutta sitomien teko kangerteli, niittäessä kun olkien päät jäävät eri tasoihin. Sitomien tyvipäät eivät siksi tulleet tasaisiksi, pidemmät oljet taittuivat ja päiden huonous aiheutti ongelmia niin riihessä kuin lyhteiden teossakin, katon teosta puhumattakaan. Parempi vaihtoehto olisi niittää sirpillä, joka olisi vuorostaan niittäjälle raskaampaa ja hitaampaa, mutta silloin tyvet tulisivat valmiiksi tasaisia.
Kykkään (kuhilaaseen) laitettiin viisitoista sidonta. Kolme sidonta sidottiin päistään yhteen ja laitettiin kykän jalaksi. Kaikki sitomet istutettiin hyvin paikoilleen, sillä jos ne vain asettelee, niin kykkä kaatuu tuulessa. Viimeinen laitettiin keskeltä taitettuna päälle hatuksi. Työn aikana Erkki Raunio hauskuutti talkooväkeä kertomalla vanhoja tarinoita ja vitsejä.
Rukiiden valmistuttua ne vietiin riiheen, jota oli jo alustavasti hieman lämmitetty, jotta ei tarvinnut enää riihtä kuivata. Rukiita kuivattiin matalassa lämmössä 4 – 5 pv. Rukiit puitiin lyömällä tähkäpäitä penkkeihin ja oljet vietiin sitä mukaa peräkärryyn. Jyvät viskattiin luvan puolella. Kammesta veivattava viskuukone hoiti välppäyksen, viskauksen ja pohtimisen. Sitomet purettiin ja puitiin vielä retelin eli puintihäkin päällä ja sidottiin sisallangalla isommiksi lyhteiksi.
Katon teon ensimmäisestä päivästä osa kului ladon suoristamiseen ja rakennustelineiden pystyttämiseen. Katon teossa käytettiin ruokokaton teosta peräisin olevaa tekniikkaa, jossa oljet lyödään päistä vinoittain ylöspäin, jolloin katon pinnasta tulee tasainen ilman porrastuksia. Tekemisen edetessä varmistui, että lyhteet riittivät vain yhteen lappeeseen ja siksi aiemmat katot olivat olleet lyhytikäisiä, kun riihellisellä olkia oli tehty molemmat lappeet.
Olkia lyötiin päistä laudalla (vas.), joka on lovettu urille, niin että oljet liukuivat tasaiseksi kerrokseksi kattoon.
Teko alettiin tietysti räystäältä, mutta keskeltä lapetta. Riu’ut kiinnitettiin rautalangoilla olkien alapuolelta alariu’un ympäri teon edetessä. Räystäälle laitettiin lyhteitä kaksi kerrosta ja sitten etenemä oli noin 40 cm. Pannat katkottiin kaikista muista lyhteistä paitsi reunimmaisista, jotka tulivat päädyn otsalautaa vasten. Olkia lyötiin päistä laudalla, joka on lovettu urille, niin että oljet liukuivat tasaiseksi kerrokseksi kattoon. Kovat ruo’ot luistavat varmaan paremmin, mutta oljet taittuvat tässä touhussa helposti, joten kannatti painaa olkia päältä toisella kädellä niin, etteivät ne päässeet taittumaan. Räystäät leikattiin puutarhasaksilla tasaiseksi ja sitten lätkittiin laudalla päät samaan tasoon, päittäin lyöden oljet liukuivat hyvin. Räystäälle olisi voinut laittaa laudan, jota vasten ensimmäinen lyhderivi olisi ollut helppo asetella.
Otsalaudan yläsyrjä oli noin 15 cm korkeammalla alusriukuja, joten olkikerros ylettyi noin 15 cm laudan syrjän yläpuolelle. Reunimmaiset lyhteet laitettiin tyvet hieman ulospäin, jotta ne peittäisivät kaikki sideriukujen päät. Viimeisen olkirivin latvojen on mentävä yli harjan ja vastaavasti toisen lappeen olkien latvojen on tultava yli harjan tälle puolelle, jotta harjasta tulee riittävän paksu eikä sinne jää notkoa. Harjalle on mahdollista lopuksi laittaa myös latvoistaan katkaistuja lyhteitä.
Seuraavan kesän 2022 ruiskasvusto kärsi säistä, sillä aikainen ukkoskuuro sotki kasvuston. Korret olivat myrskyn jäljiltä sikin sokin ja korjuusta oli luovuttava. Sitten päädyttiin kokeilemaan kevätruista, joka on pitkäkortista. Kun pääosa rukiista niitettiin sirpillä, kului työhön kaksi kertaa pitempi aika, mutta sitomet olivat parempia ja niistä tehtiin myös riittävän suuria. Korjuuta haittasi viljan lakoontuminen ja läpi pyrkivät rikkaruohot. Onneksi alaa oli varattu riittävästi, joten sitomia tuli lähes yhtä paljon kuin kesällä 2020. Tällä kertaa tyydyimme puimaan viljat vain lyömällä, emmekä tehneet jälkipuintia retelin päällä. Sitomia ei myöskään purettu ja tehty isommiksi lyhteiksi, sillä ne olivat valtaosin sopivan kokoisia, joten aikaa säästyi tässäkin.
Katto tehtiin perinteiseen malliin eli pärekaton tapaan riveittäin. Lape tehtiin aina toisesta reunasta alkaen. Edellisestä kerrasta poiketen riukuja ei sidottu yhteen alhaalla, vaan vasta katolla työn edistyessä. Siten yksi tekijä katolla riitti. Lyhteitä ei myöskään purettu, vaan niihin jätettiin jo pellolla tehdyt ruissiteet paikalleen. Harjalla laitoin muutamia lyhteitä pitkittäin harjan suuntaisesti alle ja niiden päälle varsinaiset kattolyhteet. Näin harjalle ei jäänyt vettä keräävää notkoa. Katon eri lappeet edustavat siten kahta eri rakennustapaa. Talomuseolla voi nyt tutustua sekä perinteisen olkikaton että ruokokaton rakennustekniikkaan.
Hermannist heinään, juosten Joelist. Tämä entisajan sanonta oli heinänteon aloitusohje aikana, kun heinä korjattiin luonnonniityistä. Sanonta on samalla humoristinen, sillä Hermannin ja Joelin päivät ovat perättäin hieman ennen heinäkuun puolta väliä. Käyrävartisilla viikatteilla niitetyn heinän annettiin kuivua niityllä eli paikallisesti sanottuna niitulla, ja kuivumisen edistämiseksi sitä käänneltiin haravalla. Heinä koottiin sateen uhatessa kirrille ja lopuksi rukoihin, joista heinät vietiin latoon takkavittoilla, sapilailla tai muulla tavoin. Heinäladot olivat pieniä ja niitä oli tiuhassa, jotta kantomatkat jäivät lyhyiksi.
Kun heinää alettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla viljellä pellossa, satomäärät kasvoivat, joten heinä voitiin korjata nuorempana ja ravintoarvoltaan parempana. Tehostuneen kasvatuksen myötä myös korjuu aikaistui. Kasvilajit olivat ohutkortisempia ja kun satokin oli suurempi, heinä ei enää kuivunut yhtä helposti ja sitä alettiin kuivata haasioilla. Haasioilla oli vahvempia heinäkasvustoja ja märkien alueiden heiniä kuivattu jo aiemminkin. Haasiat olivat telineitä, joissa oli useita pitkiä, vaakasuorassa olevia riukuja, joiden päälle heinä aseteltiin. Heinäseipäät yleistyivät 1920-luvulta lähtien ja korvasivat nopeasti haasiat, sillä seipäät olivat keveitä ja ne voitiin sijoittaa heinän viereen, kun haasioihin piti kaikki heinä kantaa. Heinien seipäille laitto jatkui 1970-luvulle ja siitä luovuttiin sitä mukaa, kun traktorikanta ja nykyisten heinäkoneiden edeltäjät yleistyivät.
Heinäseipäissä oli yleensä kaksi tai kolme reikää, joihin lyhyet heiniä kannattelevat kepit eli nappulat sijoitettiin sitä mukaa kun seiväs täyttyi. Jokainen hangolla nostettava heinätukko laitettiin seipään kärjen läpi, jolloin heinä pysyi hyvin seipäällä. Seipäälle laitettava heinämäärä riippui heinän kuivuudesta ja korjuuajan säästä. Tuuli ja aurinko kuivattivat heinät, jotka olivat seipäällä hyvin sateelta suojassa. Peltoheinä niitettiin hevos- tai traktorikäyttöisellä niittokoneella ja koottiin seivästystä varten karhoille haravakoneella. Viikatetta tarvittiin edelleen pientareiden ja kivien ympärysten niittämisessä. Seipäiden pystyttäjä pyrki arvioimaan tarvittavien seipäiden määrän ja sopivan sijainnin sekä huolehti seiväsrivien suoruudesta ja reikien riittävästä syvyydestä, jottei tuuli kaatanut seipäitä. Samalla tylsäkärkiset seipäät piti terottaa. Seipäille laittajia oli useampia ja työn lomassa tuli ajankohtaiset ja menneet ja myöskin naapurien asiat käytyä läpi ja siirrettyä nuorempien muistiin. Haravoija siisti jäljen, sillä korttakaan ei haluttu hukata.
Lapset aloittivat heinän teon nappuloiden jakajina, haravoijina tai laittamalla heiniä pienille seipäille, jotka oli usein tehty katkenneista seipäistä. Kauempana olleille pelloille saatettiin lähteä eväiden kanssa ja kahvit keittää pellon laidalla. Seipäillä heinät kuivuivat säistä riippuen noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen ne koottiin hevosen rattaille tai traktorin peräkärryyn ja vietiin latoon, jossa ne säilöttiin ladon korkuisissa kasoissa suolaa aina väliin laittaen. Etenkin vanhanajan luonnonniittujen heinä tuoksui hyvälle ja ladot olivatkin entisajan kulkijoiden yöpymispaikkoja.
Asikkalan pitkäaikainen museomies Erkki Raunio tarkastelee työnsä jälkeä. Ojat tekivät tasankojen kuokkaviljelmistä peltoa, jossa kosteus säilyi tasaisena. Ojien kaivaminen ja kunnossapito olivat talonpojan raskaimpia töitä. Tällekin alalle tuli ammattimaisia ojureita, jotka elättivät perheensä kaivamalla ojia pellonojista maantieojiin, kaikilla aikansa suurilla maantie- ja rautatie- sekä kanavatyömailla, Vääksyn kanavakin kaivettiin vielä pääosin käsin.
Vuoden 1983 Perinnepäivänä museolla esitettiin Martti Suntelan kirjoittama näytelmä ”Rovastintarkastus Asikkalassa 1678” ja vuotta myöhemmin saman tekijän ”Rovastinkäräjät Asikkalassa 1672”. Hollolan rovastia esitti Erkki Raunio.
Molemmat näytelmät perustuvat alkuperäisiin pöytäkirjoihin. Rovastin tarkastuksessa kuudennusmiehet kieltäytyivät antamasta Hollolaan rakennustarvikkeita palaneen kirkon korjaukseen ja rovastin käräjillä käsiteltiin mm. isännän juopottelua, piikatyttöjen juoruilemista ja kiroilua sekä kapteenin käyntejä sunnuntaisin Lahdessa.
Kuudennusmiehet – keitä he olivat?
Kuudennusmies on 1600-luvulta lähtien ollut kaikissa Asikkalan kylissä. Hän oli käräjillä valittu seurakunnan edustaja, joka valvoi, että kyläläiset elivät Herran nuhteessa ja tottelivat annettuja käskyjä. Kuudennusmiehet huolehtivat siitä, että kaikki talot maksoivat veronsa ja papistolle kuuluvat maksunsa, perivät sakkoja ja ulosottoja, ja johtivat kaikkia kirkon hankkeita kuten kirkkojen, kappelien ja pappiloiden rakentamista. Kirkkoherran, kirkonisännän ja kuudennusmiesten oli pidettävä pitäjänkokouksia ainakin kaksi kertaa vuodessa, niiden pohjalta syntyivät kuntakokoukset ja kunnallishallinto (1865).
Kaikilla pitäjillä ja kylillä oli oma haukkumanimensä eli köllinsä, joilla niiden asukkaita kiusoiteltiin. Pilkkanimet olivat erityisesti miesten perinnettä, joita käytettiin markkinoilla ja nuorten miesten kylätappeluissa nostattamaan oman kylän henkeä (Kirsti Mäkinen 2007).
Asikkalalainen oli naapuripitäjäläisten puheissa harjaniska, hevosvaras, hienonjauhattaja ja tallukkajalka. Suosituin pilkkanimi on ollut hienonjauhattajat, joka olisi syntynyt todellisuudessa sattuneesta tapauksesta. ”Kaksi Asikkalan isäntää, jotka olivat vihoissa keskenään, sattuivat yhtaikaa Vääksyn myllyyn. Toinen isäntä sai kuormansa jauhettua, käänsi salaa tuutin pois kivien päältä ja laski kasat (ulosteensa) myllyn silmään. Mylläri ei huomannut tapausta, vaan jauhatti kasan uudelleen.” Tästä syntyi sanonta: ”Asikkalan äijä män myllyyn ja paskans myllyn silmään. Kyl tuli hienoja jauhoja. Tätä juttua ei o uusittu toiseen kertaan.”
Joku asikkalalainen oli varastanut hevosen tai useampiakin, ja siitä on koko pitäjä saanut kuulla. ”Se ei o oikea asikkalaine, jokei seittentä kertoa omaansa varasta”. Hevonen oli arvokas eläin, omaisuutena niin kuin nykyisin auto. Hevosia varastettiin talleista ja laitumilta, ja niistä julkaistiin etsintäkuulutuksia paikallisissa lehdissä.
Pellavasta tehdyt kovapohjaiset tallukat ovat olleet asikkalalainen käsityötuote, todellinen taideteos. Nimityksinä tallukka ja tallukkajalka ovat Asikkalassa yhä käytössä, siinä on hyväntahtoista huumoria ei halveksuntaa. Pitäjässä on mm. hotelli Tallukka, jolla on yli 50-vuotinen historia.
Asikkalan kotiseutuyhdistyksen Facebook-sivuilla on video, jolla Erkki Raunio kertoo, kuinka tehtiin asikkalalainen tallukka, jota myös tikkatallukaksi kutsuttiin. Video kestää noin 5 minuuttia ja se on kuvattu 2018.
Pastori Alfred Mäkisen mehiläistenhoitokoulusta olkipesäkurssiin
Mehiläisten hoito on vanha suomensukuisten kansojen elinkeino, joka on säilynyt elävänä Uralin alueella vanhassa muodossaan. Suomessa ja muissa pohjoismaissa hunajan käyttö ja siten mehiläistenhoito väheni jo satoja vuosia sitten, kun siman juonti korvautui oluen juonnilla ja sokerin tuotanto muulla tavoin kehittyi. Kun villimehiläisiä alettiin hoitaa hunajan saamiseksi, niin aluksi mehiläisiä houkuteltiin asumaan ontoissa puunrungoissa, joista hunajaa sitten käytiin keräämässä. Tämä vanhin pesämalli poistui lopullisesti käytöstä 1800-luvun aikana. Myös olkipesä on ollut jo kauan tunnettu ja siitä on ollut etenkin Saksassa erilaisia versioita käytössä. Olkipesä oli halpa ja suhteellisen helppotekoinen ja tämän pesätyypin tekemiseen Kotiseutuyhdistyksen vuonna 2010 järjestämä kurssikin keskittyi. Nykyaikaisten pesien edeltäjät, kehyspesät, kehitti englantilainen Wren 1600-luvun puolivälissä ja kerrospesät 1800-luvun alkupuolella skotlantilainen Kerr Stewartonissa.
Sittemmin nämä erilaiset puusta valmistetut, nykyaikaista pesää edeltävät pesät, alkoivat vallata jalansijaa hunajantuotannossa. Mehiläisten hoidon kehitys on ollut myös kirkon suosiossa, sillä erilaisia kehyspesiä kehittivät etenkin pastorit. Myös Suomessa Ikaalisten kirkkoherra J Vuorio kehitti vanhaa länsisuomalaista kehyspesätyyppistä mehiläispesää edelleen. Kehyspesissä oli jo nykyisenkaltaiset liikuteltavat kennokehykset. Seuraava kehitysvaihe olivat kerrospesät, joita voitiin purkaa ja koota kerroksina, mikä helpotti etenkin pesän puhdistamista. Amerikan yhdysvalloissa tästä kehitettiin oma versio, jossa pesän eli mehiläisten eri toiminnot kyettiin paremmin pitämään rajoitetuilla alueilla.
Asikkalan kirkkoherra Alfred Mäkinen kehitti viimeksimainitun perusteella Suomen oloihin sopivan version, ns. Mäkisen kerrospesän. Kirkkoherra Mäkinen oli innokas mehiläisten hoidon edistäjä ja piti vuosina 1902-1909 kirkonmäellä mehiläistenhoitokoulua. Muutettuaan Asikkalasta Somerniemelle, niin hän piti koulua sielläkin vuosina 1910-1917. Asikkalan kirkonkylässä on myöhemminkin järjestetty mehiläisenhoitokursseja kylään 1980-luvun alussa siirtyneessä Päijät-Hämeen Maatalousoppilaitoksessa. Ohessa on myös V A Rautellin ottama kuva ”pastori Alfred Mäkisen mehiläistenhoitokoulu Asikkalassa” vuodelta 1903 (Finna, Museovirasto). Kuvan olkipesät näyttävät huomattavasti erilaisilta kuin vuoden 2010 kurssilla tehdyt Lüneburgilaistyyppiset olkipesät.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä kun Asikkalan Kotiseutuyhdistys perustettiin. Toukokuun toisena päivänä 1954 Yttölän isäntä Martti Suntela oli kutsunut kotiinsa joukon kotiseutuhenkisiä asikkalalaisia keskustelemaan kotiseututyöstä. Oltiin yhtä mieltä siitä, että pitäisi ryhtyä vaalimaan täkäläistä arvokasta kansanperinnettä niin, että saataisiin aikaan kotiseutumuseo ja Asikkalan pitäjähistoria. Asioiden eteenpäin viemiseksi päätettiin perustaa Asikkalan Kotiseutuyhdistys. Ensimmäiseen johtokuntaan valittiin Martti Suntela, Anna Laitinen, Onni Kapari, Hannu Päärilä, Toivo Pitkonen, Einari Toppola, Paavo Iso-Heikkilä, Huugo Seino, Jussi Tuominen sekä varajäseniksi Urho Jussila, Roope Lehtinen ja Heikki Peltola. Mainittakoon, että seuraavassa kokouksessa puheenjohtajaksi valittiin Martti Suntela, ja hän hoiti tätä tehtävää 41 vuoden ajan. Ketään näistä perustajajäsenistä ei enää ole elossa, sillä viimeisenä ollut, ja yli 40 vuotta rahastonhoitajana toiminut Hannu Päärilä kuoli viime talvena.
Alkuajan toiminnasta voidaan mainita, että seuraavana vuonna eli 1955 yhdistys sai manttaalikunnalta entisen lainajyvästörakennuksen, jota alettiin valmistella esinemuseoksi. Sen avajaisjuhla, jossa puhui mm. maaherra Mattsson, pidettiin vuonna 1958. Tällä välilläkin oli juhlittu, nimittäin Päijänteen höyrylaivaliikenteen sata vuotiasta virstanpylvästä. Oli paljastettu siitä kertova pronssilaatta Vähä-Äiniön Kuoreniemeen. Helsingin Asikkala-Seurakin huomioi uuden yhdistyksen lahjoittamalla Asikkala-ryijyn museolle. Heti alkuunsa yhdistys liittyi Suomen Kotiseutuliittoon ja Hämeen Heimoliittoon. 1957 pantiin alulle Asikkalan historian kirjoittaminen ja Asikkala-filmin teko, jotka sitten kunta toteutti. Vuonna 1962 museo sai merkittävän lisäyksen kokoelmiinsa, kun kurhilalainen Jalmari Maunula lahjoitti omistamansa 1100 esinettä museolle. Perinnetietoa ja murrenäytteitä kerättiin eri arkistoihin. Kaiken aikaa on pidetty kiinteää yhteyttä Lahden maakuntamuseoon, ja mm. Päijät-Hämeen museoretkeilyjä on ollut Asikkalassa, samoinkuin Hämeen heimojuhliakin. Tulkoon mainituksi osallistuminen Anianpellon maatalousnäyttelyyn v. 1968 järjestämällä juhlakavalkaadi. Vielä silloin löytyi lähiseuduilta yli 20 hevosta, joiden vetämissä vaunuissa historialliset henkilöt matkasivat läpi Anianpellon.
Yhdistyksen museotoiminta sai tuntuvan sysäyksen eteenpäin, kun v. 1973 vuokrattiin seurakunnalta tämä tontti, jossa nyt olemme. Vuokra-aika on 50 v. Ensimmäiseksi kunnostettiin tuo pappilan entinen kivinavetta ajokalumuseoksi. Siellä on erilaisia hevosvetoisia vaunuja, rattaita ja rekiä nähtävänä. Seuraavaksi siirrettiin Pulkkilasta tämä Vähä-Hanskalan päärakennus, josta löytyi vuosiluku 1786. Samoihin aikoihin tuotiin myös useimmat muut rakennukset eri puolilta pitäjää, niin että avajaiset pidettiin elokuussa 1978. Tuo kaksikerroksinen hevostalli tuotiin myöhemmin. Samoin myöhemmin kunnostettiin arkistoksi tuo entinen pappilan arkistorakennus.
Vuodesta 1979 alkaen on vietetty tätä kesävieraiden kirkkopyhää ja Asikkalan perinnepäivää aina heinäkuun toisena sunnuntaina. Moni puhuja ja ohjelman suorittaja täällä on vieraillut, mutta muistaa sopii, että Martti Suntela kirjoitti kuusi historiallista näytelmää näihin tilaisuuksiin 1980-luvulla. On myös järjestetty adventti- ja joulutilaisuuksia täällä joinakin vuosina. Kaikkina kuluneina vuosina on pidetty museo avoinna yleisölle kesäaikaan.
Vielä rakennuksista pitää mainita, että 1985 tehtiin paljon varoja vaatinut maatalouskonehalli. Sinne on varastoitu maataloudessa käytettyjä koneita ja välineitä eri aikakausilta. Asikkala on aina ollut maatalouspitäjä, ja niin ollen on hyvä, että vierailijoilla on mahdollisuus tähänkin ammattiin tutustua koneiden kautta. Viimeisin rakennus on uusi arkisto, jossa on nykyaikaiset tilat niin oman yhdistyksen kuin muidenkin asikkalalaisten yhdistysten papereille. Suuri oli se työmäärä, joka oli tehtävä monissa hakemuksissa, työnjohdossa ja käytännön rakentamisessa niin, että tilat tulivat valmiiksi ja kalustetuiksi. Suurimman helteen tästä kantoi Herkko Halme, josta hänelle parhaimmat kiitokset.
Tämän kaiken edellä kerrotun on tehnyt mahdolliseksi vuosikymmenten aikainen monien monien ihmisten suorittama talkootyö. Sen on tehnyt mahdolliseksi myös monien yhteistyökumppaneiden rahallinen tuki, suurimpana mainittakoon Asikkalan kunta. Toivoa sopii, että talkoohenkeä Asikkalasta löytyy vastaisuudessakin niin, että kotiseutuyhdistys voisi vaalia menneiden sukupolvien työtä tulevinakin aikoina.
