Paikallista arkea

Maataloustöitä

Heinänteko

Hermannist heinään, juosten Joelist. Tämä entisajan sanonta oli heinänteon aloitusohje aikana, kun heinä korjattiin luonnonniityistä. Sanonta on samalla humoristinen, sillä Hermannin ja Joelin päivät ovat perättäin hieman ennen heinäkuun puolta väliä. Käyrävartisilla viikatteilla niitetyn heinän annettiin kuivua niityllä eli paikallisesti sanottuna niitulla, ja kuivumisen edistämiseksi sitä käänneltiin haravalla. Heinä koottiin sateen uhatessa kirrille ja lopuksi rukoihin, joista heinät vietiin latoon takkavittoilla, sapilailla tai muulla tavoin. Heinäladot olivat pieniä ja niitä oli tiuhassa, jotta kantomatkat jäivät lyhyiksi.

.

Kun heinää alettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla viljellä pellossa, satomäärät kasvoivat, joten heinä voitiin korjata nuorempana ja ravintoarvoltaan parempana. Tehostuneen kasvatuksen myötä myös korjuu aikaistui. Kasvilajit olivat ohutkortisempia ja kun satokin oli suurempi, heinä ei enää kuivunut yhtä helposti ja sitä alettiin kuivata haasioilla. Haasioilla oli vahvempia heinäkasvustoja ja märkien alueiden heiniä kuivattu jo aiemminkin. Haasiat olivat telineitä, joissa oli useita pitkiä, vaakasuorassa olevia riukuja, joiden päälle heinä aseteltiin. Heinäseipäät yleistyivät 1920-luvulta lähtien ja korvasivat nopeasti haasiat, sillä seipäät olivat keveitä ja ne voitiin sijoittaa heinän viereen, kun haasioihin piti kaikki heinä kantaa. Heinien seipäille laitto jatkui 1970-luvulle ja siitä luovuttiin sitä mukaa, kun traktorikanta ja nykyisten heinäkoneiden edeltäjät yleistyivät.

.

Lapset aloittivat heinän teon nappuloiden jakajina, haravoijina tai laittamalla heiniä pienille seipäille, jotka oli usein tehty katkenneista seipäistä.  Kauempana olleille pelloille saatettiin lähteä eväiden kanssa ja kahvit keittää pellon laidalla. Seipäillä heinät kuivuivat säistä riippuen noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen ne koottiin hevosen rattaille tai traktorin peräkärryyn ja vietiin latoon, jossa ne säilöttiin ladon korkuisissa kasoissa suolaa aina väliin laittaen. Etenkin vanhanajan luonnonniittujen heinä tuoksui hyvälle ja ladot olivatkin entisajan kulkijoiden yöpymispaikkoja.

Pitkiä pellavia

Asikkalan kevyet pellot sopivat hyvin pellavan kasvatukseen. Viljelyn määrästä puhuttiin kapan aloina eli kuinka suuri ala kapallisella siemeniä saatiin kylvettyä. Pellavan viljely ja sen jälkeinen kuitujen käsittely vaativat monta työvaihetta ja siten paljon töitä. Viljely vähenikin nopeasti jo sata vuotta sitten pellavaa pehmeämpien puuvillakankaiden tultua markkinoille.

Äestyksen jälkeen pellavapelto tuorottiin eli mättäät ravisteltiin ja poistettiin ja pelto muutenkin siistittin. Pellava kylvettiin tuomien kukkiessa. Vanha ohje oli, että kylvetään niin tiuhaan, että lutikka voi kävellä siemeneltä toiselle. Kylvön jälkeen siemenet mullattiin äestämällä. Pellava kitkettiin kun se oli reilun sormen mittaista. Entiseen aikaan kitkettiin paljain jaloin tai tallukat jalassa ja jopa istualtaan. Pellava ei välittänyt tallauksesta vaan nousi uudestaan pystyyn. Kitkemistä pidettiin tarpeellisena vaikkei niin roskiakaan olisi ollut. Sanottiinkin, että pellava ei kasva, ellei se persettä näe. Pellava kukki kauniin sinisin kukin. Myös muun värisiä kukkia oli, kuitupellavassa myös valkoisia ja koristepellavassa punaisia.

Pellava nyhdettiin juurineen kun alimmat lehdet alkoivat kellastua ja sylkky koveni. Nyhtäjät sitoivat paksun kankaan tai säkin vyötäisilleen, kiskoivat kaksin käsin kourauksen maasta ja löivät juurista mullat pois sitä vasten. Kouraus jaettiin kahteen sormaukseen, jotka koottiin päällekkäin pinoon ja kannettiin rohkimispaikalle

aumoihin. Rohkiminen tehtiin rohkapenkissä kahden vastakkain istuvan henkilön voimin. Irronneet sylkyt puitiin ja niistä jätettiin seuraavan vuoden siemen ja loput syötettiin puitujen sylkkyjen kanssa lehmille hauteena. Usein seuraavan vuoden siemen kuitenkin ostettiin, sillä kuidun viljelyssä ei tullut hyvää siementä.

Rohkitut sormaukset sidottiin suuremmaksi nipuksi, pioksi rukiin oljilla. Piot liotettiin painon alla kylän yhteisessä liossa, mutta joskus liotettiin myös pellolla. Kun kuitu alkoi reilun viikon päästä irrota, nostettin pellavat liosta ja annettiin valua kuivemmaksi. Sitten ne levitettiin heinäpellolle kuivumaan. Hajotoksella ne saivat olla reilun viikon, jonka jälkeen ne koottiin taas lyhteiksi. Sitten pellavat vietiin riiheen kuivumaan, sillä loukutus ja lihtaus onnistuivat parhaiten kuivana.

Vanhaan aikaan loukut olivat häntäloukkuja, mutta jo sata vuotta sitten yleistyivät rullaloukut ja lihtauskoneet. Oli myös ammattimaisia pellavaloukkuja. Loukutuksessa pellavan korren rakenne murtui ja puumaiset kuoriosat eli päistäreet irtosivat. Päistäreet päätyivät eläinten kuivikkeiksi tai lämmöneristeeksi. Lihta oli pienempi kuin loukku, mutta periaatteeltaan samanlainen. Pellavat, joita ei itse käytetty, myytiin loukutettuina ja lihlattuina markkinoilla tai kaupunkireissuilla. Tampereen Pellavatehdas järjesti pellavamarkkinoita syksyisin Kurhilassa Kevarilla, sittemmin Viitailassa Konkosella, kunnes ne loppuivat 1940-luvulla.

Itselle jätetyt pellavat vilottiin. Vitomisessa lihdan rautaisen kansipuun ympärille kierrettiin joku vaate, jolloin rako tuli ahtaammaksi. Lihlatessa ja vitoessa kuiduista irtosivat tappurat. Tappuroita käytettiin aseiden puhdistamiseen ja hirsiseinien tilkitsemiseen. Vitomisen jälkeen seuraava vaihe oli häkilöinti. Häkilä on lauta, jonka päihin on laitettu piikkejä, toiseen päähän tiuhempaan. Kuituja vedettiin piikkien läpi ja tässä vaiheessa kuiduista erosivat rohtimet. Rohtimista saatiin huonompia kuteita ja loimia. Häkilöinnin tuloksena saatiin aivinoita. Kun haluttiin hienoa lankaa, piti aivinat vielä harjata. Tässä työvaiheessa syntyneet lyhyet harjeet päätyivät kuteiksi.

Mikonpäivästä loppui hämäränhyssy ja aloitettiin puhdetyöt. Kynttilänpäivänä piti langat olla kehrättyinä ja päästiin kankaita kutomaan. Laskiaisena tehtiin monia pellavaan liittyviä taikoja. Mentiin jo hyvin aikaiseen liukuamaan mäkeä – etenkin lapset. Ensimmäinen mäessä sai parhaat pellavat. Herätyskelloja kun ei ollut, yritettiin juoda vähän ja syödä paljon suolaista, että olisi yöllä herätty janoon. Myös tuleva rakas saattoi tulla yöllä juottamaan. Mäen laskulla yritettiin saada pitkiä pellavia, kun samalla huudettiin erilaisia pellavan pituuteen ja laatuun liittyviä toivotuksia. Naiset pukeutuivat laskiaisena valkoisiin vaatteisiin, pitivät hiuksia hajallaan, kampasivat hiuksia usein ja lakasivat lattiaa usein, jotta olisi saatu paljon pitkiä ja valkoisia aivinoita.

Laajempi kirjoitus samasta aiheesta löytyy täältä.

Kaski ja pelto rinnakkain

Savolais-karjalainen kaskikulttuuri ei ulottunut Asikkalaan, vaikka Päijänteen pohjoisissa pitäjis­sä, kuten Kuhmoisissa ja Jämsässä savolaisuus on ollut vahvasti läsnä, jopa paikalliset murteet ovat savoa. Kuitenkin asikkalalaiset viljelivät paljon kaskia.  Otto Fredrik Wetterhofin pitäjänkuvauk­sen mukaan Päijänteen rannoilla rinteet oli hakat­tu kaskiksi monien peni­kulmien matkalla, ja 1830 Carl Christian Böcker kertoo, että Asikkalassa noin neljäsosa rukiista ja ohrasta saatiin kas­kia viljelemällä, myöhemmin jopa kolmasosa.

Päijänteen ympäristöpitäjissä kaskiviljely nousi huippuunsa 1800-luvulla, jolloin talot olivat saa­neet lunastetuksi maansa ja alkoivat polttaa kaskia omassa metsässään. Asikkalassakin tuli tavaksi, että vanhoille kaskimaille kuljetettiin talvikaudet puita, jotta ne voitin vuodesta toiseen polttaa uu­destaan. Monin paikoin kaskia viljeltiin niin in­nokkaasti, että joissakin taloissa pellot uhkasivat jäädä kokonaan viljelemättä.

Kuusikkokorpeen tehty huuhtakaski oli erittäin tuottoisa, 1500-luvulla käyttöön tullut juureisruis (korpiruis) oli pensastuva ja tuotti helposti yli sa­takertaisen sadon. Koivikkokasket jollaisia ylläpi­dettiin uusilla viertopuilla, olivat nekin peltoja tuottoisampia ja turvallisempiakin. Kaskivaaroilla ei viljaa uhannut halla; musta maa, kivet ja kannot va­rastoivat lämpöä ja pitivät maan kosteana. Ei­vätkä kasket vaatineet peltoviljelijän raskaita työ­kaluja, ei suuria investointeja, työvälineeksi riitti kirves ja risukarhi; sekin tehtiin paikan päällä.

Ojankaivu

Asikkalan pitkäaikainen museomies Erkki Raunio tarkastelee työnsä jälkeä. Ojat tekivät ta­sankojen kuokkaviljelmistä peltoa, jossa kosteus säilyi tasaisena. Ojien kaivaminen ja kunnossapito olivat talonpojan raskaimpia töitä. Täl­lekin alalle tuli ammattimaisia ojureita, jotka elät­tivät per­heensä kaivamalla ojia pellonojista maan­tieojiin, kaikilla aikansa suurilla maantie- ja rautatie- sekä kana­vatyömailla, Vääksyn kanavakin kaivettiin vielä pääosin käsin.

Talonpojan todellisuus

Peltojen viljelijät olivat riippuvaisia sadosta, joka korjattiin kerran vuodessa. Elämä oli sitä turvalli­sempaa, mitä paremmin viljelijä hoiti viljelysmai­taan, kaivoi ojia, muokkasi ja lannoitti, teki työtä. Talvikaudet länsisuomalaisessa talossa talon van­ha van­haisäntä hakkasi havutukin äärel­lä hakoja lehmien alusiksi, kevätkaudet pellolle vietiin lan­taa ja mutaa, jokaisella talolla tuli olla mutahauta. Vuodesta toiseen, sukupolvi sukupolvelta talonpo­jat kasvattivat peltojensa multakerros­ta, pitivät yllä ravinteiden tasapainoa, tekivät työtä.

Peltoviljelijä on katsonut tulevaisuuteen, sadon­korjuusta seuraavaan satoon, koonnut, säilönyt ja varastoinut tulevien päivien varalle, seuraavia su­kupolvia varten. Talonpojan maailmassa elintär­keitä olivat työ ja säästäminen.

Vuodesta 1789 lähtien talonpojat saattoivat lu­nastaa omistukseensa talonsa, joka oli sille isossa­jaossa (1766-) tullut. Siihen saakka talonpojat oli­vat kuninkaan torppareita, jotka saivat oikeuden viljellä maksamalla kruununverot. Jos talon isäntä ei kolmeen vuoteen kyennyt maksamaan veroja, hän joutui usein lähtemään talosta ja tilalle tuli uusi asukas, aikansa yrittäjä.  

Tekemisen taitoa

Comments are closed.