Asikkalan kevyet pellot sopivat hyvin pellavan kasvatukseen. Viljelyn määrästä puhuttiin kapan aloina eli kuinka suuri ala kapallisella siemeniä saatiin kylvettyä. Talojen pelloissa viljeli omaa pellavaansa usein suku (muutamia) mökkien naisia, jotka olivat kappalaisina ja osallistuivat oman pellavansa lisäksi talon pellavan viljelytöihin. Sata vuotta sitten pellavan viljely oli jo vähentynyt puuvillan yleistyttyä ja viljely ei riittänyt edes kotimaan tarpeeseen. (kappa on 5,5 litraa, jolla kylvettiin vajaa 2 aaria)
Pellavapelto äestettiin, sitten tuorottiin eli mättäät ravisteltiin ja poistettiin ja pelto muutenkin siistittin äestyksen jälkeen. Pellava kylvettiin tuomien kukkiessa. Vanha ohje oli, että kylvetään niin tiuhaan, että lutikka voi kävellä siemeneltä toiselle. Kylvön jälkeen pelto äestettiin ristiin. Pellava kitkettiin kun se oli reilun sormen mittaista. Entiseen aikaan kuljettiin paljain jaloin tai tallukat jalassa ja jotkut kitkivät jopa istualtaan. Pellava ei välittänyt tallauksesta vaan nousi uudestaan pystyyn. Kitkemistä pidettiin tarpeellisena vaikkei niin roskiakaan olisi ollut. Sanottiinkin, että pellava ei kasva, ellei se persettä näe. Pellava kukki kauniin sinisin kukin. Myös muun värisiä kukkia oli, kuitupellavassa myös valkoisia ja koristepellavassa punaisia.
Pellava nyhdettiin juurineen kun alimmat lehdet alkoivat kellastua ja sylkky koveni. Nyhtäjät sitoivat jonkun paksun kankaan tai säkin vyötäisilleen, kiskoivat kaksin käsin kourauksen maasta ja löivät juurista mullat pois sitä vasten. Kouraus jaettiin kahteen sormaukseen ja pantiin maahan ristille. Sormauksia koottiin päällekkäin pinoon ja siitä sitten kannettiin rohkimispaikalle aumoihin, latvapuoli sisäänpäin ja suojattiin sateilta esim. oljilla. Aumat sijoitettiin rohkan molempiin päihin ja siinä pellavat saivat hieman lämmetä ennen rohkimista.
Rohkiminen eli siemenkotien poistaminen tehtiin rohkapenkissä kahden vastakkain istuvan henkilön voimin. Rohkapenkin neliskanttiseen reikään laitettiin rohkatukki, jonka yläpäässä oli rautaiset piikit niin tiuhassa, että varret sopivat väleistä, mutta sylkyt eivät. Kumpikin riipi sormauksista vuorovedoin sylkyt irti. Rohkan alle maahan laitettiin iso, matalalaitainen koppa tai kankaita tai rohkittiin tasaisen kallion päällä, jotta sylkyt eli siemenkodat oli helppo kerätä pois.
Sylkyt saivat kuivua hieman ulkona ja sitten vaikkapa riihen permannolla jonka jälkeen ne puitiin eli tapettiin varstoilla tai lupuilla. Niistä jätettiin seuraavan vuoden siemen ja loput syötettiin tapettujen sylkkyjen kanssa lehmille hauteena. Pellavansiemen säilytettiin talven yli hölkissä, yhdestä puusta koverretussa yläpäästä avonaisessa astiassa. Usein seuraavan vuoden siemen kuitenkin ostettiin, sillä kuidun viljelyssä ei tullut hyvää siementä.
Rohkijat laittoivat valmiit sormaukset viereensä kasaan, josta sitoja sitoi niitä suuremmaksi nipuksi, pioksi, esim. rukiin oljilla. Piot liotettiin yleensä painon alla kylän yhteisessä liossa, joka oli mielellään seisovavetinen likolampi, mutta joskus liotettiin myös pellolla. Nippujen ja painopuiden siirtelyssä käytettiin pellavavankoa, palovankon pikkuveljeä. Kun kuitu alkoi reilun viikon päästä irrota, nostettin pellavat liosta ja annettiin valua kuivemmaksi painopuiden päällä. Sitten ne levitettiin kotia heinäpellolle kuivumaan. Hajotoksella ne saivat olla reilun viikon, jonka jälkeen pellavat koottiin taas lyhteiksi. Seuraava vaihe oli vienti riiheen kuivumaan, sillä loukutus onnistui parhaiten kun pellavat olivat kuivia.
Vanhaan aikaan loukut olivat häntäloukkuja, mutta jo sata vuotta sitten yleistyivät rullaloukut ja lihtauskoneet. Oli myös ammattimaisia pellavaloukkuja. Loukutuksessa pellavan korren rakenne murtui ja puumainen osa eli lyhyet kuoriosat, päistäreet irtosivat. Päistäreet päätyivät yleensä eläinten kuivikkeiksi tai lämmöneristeeksi. Lihta oli pienempi kuin loukku, mutta periaatteeltaan samanlainen. Lihtaus tehtiin myös lämpimässä. Pellavat, joita ei itse käytetty, myytiin loukutettuina ja lihlattuina markkinoilla tai kaupunkireissuilla. Tampereen Pellavatehdas järjesti pellavamarkkinoita syksyisin Kurhilassa Kevarilla, sittemmin Viitailassa Konkosella, kunnes ne loppuivat 1940-luvulla.
Itselle jätetyt pellavat vilottiin. Vitomisessa lihdan rautaisen kansipuun ympärille kierrettiin joku vaate, jolloin rako tuli ahtaammaksi. Lihlatessa ja vitoessa kuiduista irtosivat tappurat. Tappuroita käytettiin aseiden puhdistamiseen ja hirsiseinien tilkitsemiseen. Vitomisen jälkeen seuraava vaihe oli häkilöinti. Häkilä on lauta, jonka molempiin päihin on laitettu piikkejä, toiseen päähän tiuhempaan. Kuituja vedettiin ensin harvempien, sitten tiuhempien piikkien läpi ja tässä vaiheessa kuiduista erosivat rohtimet. Häkilöinti tehtiin tavallisesti kahteen kertaan ja viimeiset rohtimet olivat jo laadultaan aika hyviä. Rohtimista saatiin mekon ja vartin kuteita ja loimia. Niitä kehrättiin harkon avulla. Häkilöinnin tuloksena saatiin jo aivinoita. Kun haluttiin hienoa lankaa, piti aivinat vielä harjata. Harja oli vanhanajan sian harjaksista tehty, tyvipää ommeltu yhteen ja kastettu tervaan, jotta harjakset jäivät haralleen. Tässä työvaiheessa syntyneet harjeet olivat lyhyitä, joten niistä ei saanut lointa. Aivinat kehrättiin tutilta.
Pellavasta tehtiin erilaisia kankaita. Esimerkiksi mekossa olivat sekä loimet että kuteet huonompia rohtimia, vartissa parempia. Yksvarttisessa ja täysvarttisessa loimet olivat aivinoita ja kuteet harjeita. Kapulaisessa oli loimet aivinaa ja kuteet villaa. Mikonpäivästä loppui hämäränhyssy ja aloitettiin puhdetyöt. Kynttilänpäivänä piti langat olla kehrättyinä ja päästä jo kankaita kutomaan.
Laskiaisena tehtiin monia pellavaan liittyviä taikoja. Mentiin jo hyvin aikaiseen liukuamaan mäkeä – etenkin lapset. Ensimmäinen mäessä sai parhaat pellavat. Herätyskelloja kun ei ollut, yritettiin juoda vähän ja syödä paljon suolaista, että olisi yöllä herännyt janoon. Myös tuleva rakas saattoi tulla yöllä juottamaan. Mäen laskulla yritettiin saada pitkiä pellavia huutamalla erilaisia pellavan pituuteen ja laatuun liittyviä toivotuksia. Naiset pukeutuivat laskiaisena valkoisiin vaatteisiin, pitivät hiuksia hajallaan, kampasivat hiuksia usein ja lakasivat lattiaa usein, jotta olisi saatu paljon pitkiä ja valkoisia aivinoita.
Teksti: Ilkka Murto
Palaa Paikallista arkea -sivulle