Talonpojat sodassa ja rauhassa

Asikkalan komppania

Ruotsin suurvaltasodat käytiin talonpoikien voimin. Kylien talolliset olivat velvollisia ylläpitämään ruotusotamiehiä; suurimmat talot eli rusthollit saivat verovapauden varustaessaan sotaan ratsumiehen, rakuunan. Ruotusotilaiden määrä kasvoi 1600-luvulta lähtien niin, että 1700-lu­vun alussa Asikkalassa oli kaikkiaan 84 ruotuväen torppaa. Rauhan aikana ruotusotamiehet asuivat torpissaan ja nauttivat pientä palkkaa, monet tekivät palkkatöitä isäntätaloilleen tai harjoittivat jotain käsityöläisammattia, ja äk­seerasivat sunnuntaisin Hillilän sotilaskentällä tai kirkolla. Verovapaiden ratsutilojen isännät olivat velvollisia ”ratsastamaan” itse tai palkkaamaan rakuunan, kylissä rusthollien isäntäväki muodosti ns. säätyläisluokan. Asikkalassa oli tuolloin 15 ratsutilaa.

Suuressa Pohjan sodassa vuosina 1700-1721 Asikkalan komppania hupeni jokaisessa suuressa taistelussa lähes puoleen. Viipurin taistelussa (1710) jäi jäljelle kymmenkunta sotilasta ja komppania oli luotava uudestaan. Napuen taistelussa Isossaky­rössä 1714 kaatuivat melkein kaikki, jotka vielä olivat jäljellä. Ruotsiin komppaniasta pääsi pakenemaan ehkä 20 miestä, Kaarle XII:n Norjan retkellä 1719 eksyi tuntureille toistakymmentä asikkalalaista ja lopulta 1722 Asikkalan komppaniasta oli jäljellä 10 ruotusotilasta. Taisteluista palanneista suurin osa oli ”veronmaksukyvyttömiä”, köyhiä ja sairaita, jopa ”rutiköyhiä”.

Kun Hämeen jääkäripataljoonaan ei Pohjansodan jälkeen löytynyt riittävästi uusia sotilaita, tilalle tuotiin 1722 ruotsalaisia ”lainamiehiä”, heitä oli jopa puolet monien pitäjien ruotusotilaista. Asikkalan sotilastorppiin tuli 48 kreivi Hans von Fersenin rakuunaa, joista muutama jäi paikkakunnalle. Heistä tuli asikkalalaisia. (Yrjö Blomstedt, Asik­kalan historia 1981; Heikki Vuorimies 2015)

Talonpojan todellisuus

Peltojen viljelijät olivat riippuvaisia sadosta, joka korjattiin kerran vuodessa. Elämä oli sitä turvalli­sempaa, mitä paremmin viljelijä hoiti viljelysmai­taan, kaivoi ojia, muokkasi ja lannoitti, teki työtä. Talvikaudet länsisuomalaisessa talossa talon van­ha van­haisäntä hakkasi havutukin äärel­lä hakoja lehmien alusiksi, kevätkaudet pellolle vietiin lan­taa ja mutaa, jokaisella talolla tuli olla mutahauta. Vuodesta toiseen, sukupolvi sukupolvelta talonpo­jat kasvattivat peltojensa multakerros­ta, pitivät yllä ravinteiden tasapainoa, tekivät työtä.

Peltoviljelijä on katsonut tulevaisuuteen, sadon­korjuusta seuraavaan satoon, koonnut, säilönyt ja varastoinut tulevien päivien varalle, seuraavia su­kupolvia varten. Talonpojan maailmassa elintär­keitä olivat työ ja säästäminen.

Vuodesta 1789 lähtien talonpojat saattoivat lu­nastaa omistukseensa talonsa, joka oli sille isossa­jaossa (1766-) tullut. Siihen saakka talonpojat oli­vat kuninkaan torppareita, jotka saivat oikeuden viljellä maksamalla kruununverot. Jos talon isäntä ei kolmeen vuoteen kyennyt maksamaan veroja, hän joutui usein lähtemään talosta ja tilalle tuli uusi asukas, aikansa yrittäjä.  

Comments are closed.