Museon talkoot
Ajokalumuseon katotustalkoot
Pappilan vanha kivinavetta eli asikkalalaisittain ometta toimii nykyisin ajokalumuseona. Ometta on tehty ilmeisesti vuoden 1880 tienoilla, samoihin aikoihin kuin kirkko. Seinäkivet ovat osin säännöllisiä, osin sekalaisia lohkareita. Rakennuksen alkuperäinen katemateriaali oli päre. Kate on myöhemmin vaihdettu kauemmin kestäväksi betonitiilikatoksi. Kun alueelle tehtiin talomuseo, antoi seurakunta myös ometan Asikkalan Kotiseutuyhdistyksen käyttöön. Rakennuksesta tehtiin ajokalumuseo, joten sisärakenteet poistettiin ja lattia valettiin betonista. Sinne tuotiin erilaisia hevosvetoisia vaunuja, kärryjä, rekiä ja rattaita. Asikkalan seurakunta lahjoitti rakennuksen vuonna 2007 Kotiseutuyhdistykselle. Rakennus on noin kaksitoista metriä leveä ja kaksikymmentäyksi metriä pitkä, joten kattopinta-alaakin on noin 340 m2.
Rakennuksen jääminen eläinten pidon loputtua kylmilleen on aiheuttanut ehkä routavaurioita seiniin. Rakennuksen sisään on tullut vettä ja ylärinteen puolelle on kaivettu kaivanto veden johtamiseksi muualle. Pappilan puoleisessa päätyssä kaivanto on tehty liian lähelle kiviseinää, jolloin maapaineen vähetessä seinä on alkanut liikkua. Vastaavalla kohdalla etuseinän alla on suuri maakivi, joten etuseinäkin on alkanut liikkua rakennuksen luonnollisen painumisen sekä ehkä osin routavaurion seurauksena. Tiilikatto oli jo vuosia sitten rapautunut ja sammaloitunut ja jo lahjoitushetkellä vuotava. Tiilikattoa kannattelevat puut ovat osin toukkien syömiä ja läpi vuotanut vesi on aiheuttanut vaurioita rakenteisiin.
Lähes lahjoitushetkestä lähtien on tehty erilaisia suunnitelmia katon ja jopa kattorakenteiden ja välikaton uusimiseksi. Tiilikaton uusimista tiilikatoksi ei rakennuksen liikkumisen takia harkittu, sillä tuon kokoinen tiilikatto painaa noin 10 tonnia enemmän kuin peltikatto. Lisäpainoa tulee vielä märistä sammaleista ja talvella katolla viipyvästä lumesta. Alueellisen vastuumuseon rakennusasiantuntija kävi tarkastamassa tilanteen vuonna 2021 ja hänen mielestään toukan syömät kattorakenteet eivät aiheuta vaaraa muille rakennuksille eikä kokoelmille. Siten päädyttiin pienimuotoisempaan rakennushankkeeseen, jossa pelkästään painava tiilikatto vaihdetaan konesaumattuun peltikattoon. Rakennuskatteen vaihdolle piti hakea Asikkalan kunnalta toimenpidelupa, sillä rakennus sijaitsee valtakunnalliseti arvokkaassa ympäristössä.
Museoviraston avustus tuotti alkupotin katon uusimiselle. Rahoitusanomuksia tehtiin eri tahoille, mutta harva taho haluaa tukea pelkkää rakentamista tai rakennuksen korjaamista. Raju materiaalien hintojen nousu sodan seurauksena ja tuen vähyys uhkasivat estää koko hankkeen. Talven aikana peltien hintojen nousu oli 70 % ja puutavaran hinnat olivat kaksinkertaistuneen. Vasta toukokuiset rahoitusanomukset toivat tulosta: Järvi-Hämeen Osuuspankki ja Asikkalan seurakunta lupasivat molemmat huomattavat avustukset. Pienkeräys innoitti muutamia yksityishenkilöitä lahjoittamaan ja niin katto päätettiin tehdä. Kesällä onneksi materiaalien hinnatkin laskivat.
Yhdistys piti talkoot katon teon kannalta haitallisten puiden ja pensaiden kaatamiseksi navetan vierestä. Samana päivänä sisällä olevat esineet suojattiin hallaharsolla ja kevytpeitteillä. Vanhan tiilikaton purkutalkoita pidettiin neljänä päivänä. Ensimmäisenä purkupäivänä vuokrattiin kurottaja ohjaajineen, sillä traktorilla ja peräkärryllä ei päässyt joka paikassa räystään alle. Tiilit heitettiin käsin suoraan peräkärryyn. Peltikattoliike huolehti muutoin kaikesta muusta, jopa purkamansa materiaalin poisviennistä. Uusi katto on vielä maalattava, mutta arvokkaat hevosajokalut ovat jo nyt arvoisessaan suojassa.
Kuvia ajokalumuseon sisällöstä löytyy kuvagalleriasta.
Heinäladon olkikatto
Museoalueen heinäladon olkikatto päätettiin jälleen kerran uusia perinteisellä olkikatteella. Olkikatto kesti vanhaan aikaan ainakin 30 vuotta, mutta tätä kattoa on uusittu noin kymmenen vuoden välein. Kattoa varten kylvettiin vanhaa maatiaislajikketta, joka kesti pitkänä korrenvahvistajan levityksestä huolimatta. Pellolle mentiin, kun jyvä oli tuleentunut, mutta ei vielä täysin valmista leikkuupuimurilla puitavaksi.
Niittäminen tehtiin viikatteilla. Niitto sujui kokeneiden niittäjien ja terävien viikatteiden ansiosta, mutta sitomien teko kangerteli, niittäessä kun olkien päät jäävät eri tasoihin. Sitomien tyvipäät eivät siksi tulleet tasaisiksi, pidemmät oljet taittuivat ja päiden huonous aiheutti ongelmia niin riihessä kuin lyhteiden teossakin, katon teosta puhumattakaan. Parempi vaihtoehto olisi niittää sirpillä, joka olisi vuorostaan niittäjälle raskaampaa ja hitaampaa, mutta silloin tyvet tulisivat valmiiksi tasaisia.
Kykkään (kuhilaaseen) laitettiin viisitoista sidonta. Kolme sidonta sidottiin päistään yhteen ja laitettiin kykän jalaksi. Kaikki sitomet istutettiin hyvin paikoilleen, sillä jos ne vain asettelee, niin kykkä kaatuu tuulessa. Viimeinen laitettiin keskeltä taitettuna päälle hatuksi. Työn aikana Erkki Raunio hauskuutti talkooväkeä kertomalla vanhoja tarinoita ja vitsejä.
Rukiiden valmistuttua ne vietiin riiheen, jota oli jo alustavasti hieman lämmitetty, jotta ei tarvinnut enää riihtä kuivata. Rukiita kuivattiin matalassa lämmössä 4 – 5 pv. Rukiit puitiin lyömällä tähkäpäitä penkkeihin ja oljet vietiin sitä mukaa peräkärryyn. Jyvät viskattiin luvan puolella. Kammesta veivattava viskuukone hoiti välppäyksen, viskauksen ja pohtimisen. Sitomet purettiin ja puitiin vielä retelin eli puintihäkin päällä ja sidottiin sisallangalla isommiksi lyhteiksi.
Katon teon ensimmäisestä päivästä osa kului ladon suoristamiseen ja rakennustelineiden pystyttämiseen. Katon teossa käytettiin ruokokaton teosta peräisin olevaa tekniikkaa, jossa oljet lyödään päistä vinoittain ylöspäin, jolloin katon pinnasta tulee tasainen ilman porrastuksia. Tekemisen edetessä varmistui, että lyhteet riittivät vain yhteen lappeeseen ja siksi aiemmat katot olivat olleet lyhytikäisiä, kun riihellisellä olkia oli tehty molemmat lappeet.
Teko alettiin tietysti räystäältä, mutta keskeltä lapetta. Riu’ut kiinnitettiin rautalangoilla olkien alapuolelta alariu’un ympäri teon edetessä. Räystäälle laitettiin lyhteitä kaksi kerrosta ja sitten etenemä oli noin 40 cm. Pannat katkottiin kaikista muista lyhteistä paitsi reunimmaisista, jotka tulivat päädyn otsalautaa vasten. Olkia lyötiin päistä laudalla, joka on lovettu urille, niin että oljet liukuivat tasaiseksi kerrokseksi kattoon. Kovat ruo’ot luistavat varmaan paremmin, mutta oljet taittuvat tässä touhussa helposti, joten kannatti painaa olkia päältä toisella kädellä niin, etteivät ne päässeet taittumaan. Räystäät leikattiin puutarhasaksilla tasaiseksi ja sitten lätkittiin laudalla päät samaan tasoon, päittäin lyöden oljet liukuivat hyvin. Räystäälle olisi voinut laittaa laudan, jota vasten ensimmäinen lyhderivi olisi ollut helppo asetella.
Otsalaudan yläsyrjä oli noin 15 cm korkeammalla alusriukuja, joten olkikerros ylettyi noin 15 cm laudan syrjän yläpuolelle. Reunimmaiset lyhteet laitettiin tyvet hieman ulospäin, jotta ne peittäisivät kaikki sideriukujen päät. Viimeisen olkirivin latvojen on mentävä yli harjan ja vastaavasti toisen lappeen olkien latvojen on tultava yli harjan tälle puolelle, jotta harjasta tulee riittävän paksu eikä sinne jää notkoa. Harjalle on mahdollista lopuksi laittaa myös latvoistaan katkaistuja lyhteitä.
Seuraavan kesän 2022 ruiskasvusto kärsi säistä, sillä aikainen ukkoskuuro sotki kasvuston. Korret olivat myrskyn jäljiltä sikin sokin ja korjuusta oli luovuttava. Sitten päädyttiin kokeilemaan kevätruista, joka on pitkäkortista. Kun pääosa rukiista niitettiin sirpillä, kului työhön kaksi kertaa pitempi aika, mutta sitomet olivat parempia ja niistä tehtiin myös riittävän suuria. Korjuuta haittasi viljan lakoontuminen ja läpi pyrkivät rikkaruohot. Onneksi alaa oli varattu riittävästi, joten sitomia tuli lähes yhtä paljon kuin kesällä 2020. Tällä kertaa tyydyimme puimaan viljat vain lyömällä, emmekä tehneet jälkipuintia retelin päällä. Sitomia ei myöskään purettu ja tehty isommiksi lyhteiksi, sillä ne olivat valtaosin sopivan kokoisia, joten aikaa säästyi tässäkin.
Katto tehtiin perinteiseen malliin eli pärekaton tapaan riveittäin. Lape tehtiin aina toisesta reunasta alkaen. Edellisestä kerrasta poiketen riukuja ei sidottu yhteen alhaalla, vaan vasta katolla työn edistyessä. Siten yksi tekijä katolla riitti. Lyhteitä ei myöskään purettu, vaan niihin jätettiin jo pellolla tehdyt ruissiteet paikalleen. Harjalla laitoin muutamia lyhteitä pitkittäin harjan suuntaisesti alle ja niiden päälle varsinaiset kattolyhteet. Näin harjalle ei jäänyt vettä keräävää notkoa. Katon eri lappeet edustavat siten kahta eri rakennustapaa. Talomuseolla voi nyt tutustua sekä perinteisen olkikaton että ruokokaton rakennustekniikkaan.
Lisää kuvia katonteosta löytyy kuvagalleriasta.
Riihen pärekatto
Riiheen ja hevoskiertoon (karttakohde 9) tehtiin uusi pärekatto 2009. Vanha katto olikin 1970-luvun lopulta eli selvisi kolmenkymmenen vuoden ikään. Kattoon päätettiin tällä kertaa ostaa päreet ja tehdä muut työt talkoilla. Päreet tulivat Toivakasta, jossa Karin Päre ja Puu tekee päreitä ja he tekevät myös kattoja. Koska katto oli ollut vielä kohtalaisessa kunnossa, riitti vanhojen päreiden poistaminen pohjatöiksi. Päreet on kiinnitetty pienillä rautanauloilla, joten päreet irtoavat melko helposti, kun ne on kaiken lisäksi laitettu kauniisiin riveihin. Tasakärkinen rautalapio sopii työhön hyvin. Päreet irti ja peräkärryyn, tellinkit pystyyn, päreniput katolle ja katon tekoon. Tässä vaiheessa tarkistetaan ruodelautojen kunto ja huonot vaihdetaan, sillä niiden on kestettävä taas uusien päreiden ikä. Räystäslaudat ja otsalaudat sekä tuulilaudat yleensä vaihdetaan, sillä ne ovat jo säissä pehmenneet.
Päreet pitää laittaa oikein päin, jotta vesi tulee pois katolta eikä työnny päreen sisään ja tietysti päre laitetaan vielä selkäpuoli päälle päin. Ammattimaiset päreen tekijät kastavat pärenippujen yläpään maaliin, jolloin päre on helppo laittaa oikein päin. Räystäälle laitetaan useampi kerros, alle katkaistuja rinnakkain ja päälle pitkiä päreitä limittäin, jotta joka kohtaan kattoa tulee yhtä monta kerrosta päreitä. Päreet laitetaan muualla katossa limittäin ja teossa edetään rakennuksen päädystä toiseen ja taas seuraava kerros takaisin. Terä- eli riialaudalla varmistetaan rivien suoruus ja hammaslaudoilla oikea etenemä. Naulaaminen tehdään pärekattonauloilla läheltä reunaa ja sen verran ylhäältä, ettei naula jää valmiissa katossa näkyviin.
Kun katto on tehty harjalle, joudutaan taas viimeisiä kerroksia katkaisemaan, jotta eri lappeiden päreet mahtuvat, mutta päättyvät lähekkäin. Jos katossa on jiirejä, kannattaa niihin laittaa tuohilevyt alle, sillä pelkistä päreistä ei saa tarpeeksi tiivistä jiirin pohjaa. Päre on liukas, joten teossa pitää jyrkemmällä katolla olla tellinkit. Vanhaan aikaan kattoon kiinnitettiin ”poklossit” isoilla nauloilla ja niiden varaan lankku jalkatueksi. Tuoreessa päreessä naulan reikä menee tukkoon, kun naula poistetaan. Jos päreet ovat pässeet kuivumaan, kannattaa nippuja liottaa vedessä. Kun päreet ovat katolla, laitetaan vielä paikoilleen harjalaudat ja kampalaudat, joita myös tuulilaudoiksi sanotaan. Nyt voitkin tehdä muistitestin, montako erilaista laudan nimeä jutussa mainituista yhdeksästä muistat!
Artikkelin tekstin kirjoitti Ilkka Murto ja kuvat otti Herkko Halme.
Siivous ei lopu
Kevättalkoot museolla
Siirry Omat historiat -sivulle